Meditaatioretki Nuuksion Isolle Majaslammelle 10.7.2004

Retkipäivän aamu vaikutti hieman masentavalta, sillä harmaalta taivaalta satoi yhtenään isompaa ja pienempää tihkua. Pari osallistujaa oli jo peruuttanutkin ja epäilin hiljaa mielessäni tulevan retken olevan tällä kertaa vähemmän onnistunut. Viiden retkeläisen voimin lähdimme kuitenkin sateesta huolimatta matkaan.

Päästä jalkoihin sadetakkeihin ja sadehousuihin sonnustautuneina metsässä kävely ja välillä suorastaan rämpiminen oli kuitenkin melko vaivatonta. Retkikohde oli Iso Majaslampi, joka on läheisen Pienen Majaslammen jälkeen koko Nuuksion järviylängön korkeimmalla sijaitseva lampi. Korkeus näkyi ja tuntuikin sillä suuri osa matkasta tuntui olevan jonkinnäköistä kapuamista ylöspäin kalliota tai muuta rinnettä pitkin. Kiersimme Saarijärven eteläpuolelta ja pysähdyimme hetkeksi nauttimaan sen tyyneydestä ja veden äärelle tippuvien jyrkänteiden komeudesta. Poiketessamme tämän jälkeen vahingossa polulta päädyimme osaksi matkaa litimärkään mutaiseen korpeen, jossa pitkävartiset saappaat tulivat hyvään tarpeeseen.

Kun meidän olisi jo pitänyt saapua lammelle, ei lampea vain näkynyt missään ja kävikin selväksi että olimme kävelleet liian pitkälle kallion rinteellä ja lammen ohi. Käännyimme siis takaisin ja hetken kestäneen hämmentyneen harhailun jälkeen tupsahdimme suoraan kirkasvetisen lammen rannalle sievälle pienelle rantakalliolle.

Tunnelma lammella oli ihmeellisen rauhaisa ja erämainen, käkkyrämännyt ja laakeat rantakalliot reunustivat sitä ja leiripaikkamme vastarannalla oli erämaalampien tunnuslinnun kuikan pesä. Muutama retkeläinen virkistäytyi vielä lammessa uimalla ennen meditoimista. Meditaation alussa sade oli jo harventunut harvoiksi pehmeiksi pisaroiksi, joista ei ollut nimeksikään haittaa ja Om-mantraa lausuimme kuikan huutojen siivittämänä. Lähes heti meditaation loputtua sade lakkasi täysin ja aurinko pilkisti rikkoutuvien pilvien keskeltä ensimmäistä kertaa koko päivänä. Jaoimme eväämme keskenämme ja nautimme hetkistä täysin siemauksin.

Lähtö tuntui pitkittyvän ja pitkittyvän aivan kuin emme tiedostamattamme olisi halunneet jättää tätä paikka, joka oli lempeä ja kirkas kuin äidin rakkaus. Viimeisiä tavaroita maasta nostaessamme huomasimme vielä että muutaman millin kallion perustasosta ylös kohosi kämmenenkokoinen täydellisesti sydämen muotoinen korkokuva. Tämä oli kuin piste i:in päälle luontoäidin rakkautta tihkuvalla paikalla.

Kiitollisuutta ja iloa tuntien palasimme lähes samaa reittiä takaisin, tällä kertaa kuitenkaan polulta eksymättä.

Amman rakkaudessa,
Reetta