Rukousta on monenlaista. Saatamme rukoilla toisten puolesta tai anoa armoa itsellemme. Rukous voi olla yhteisöllistä tai yksityistä, spontaania tai rituaalinomaista, ääneen lausuttua tai hiljaista. Voimme kohdistaa rukouksemme Jumalalle tai jumalille, hengille tai pyhimyksille, esi-isille tai korkeimmalle tietoisuudelle. Yksi asia on kuitenkin yhteistä näille eri rukoustavoille: se on yhteyttä.

Jokaisella uskonnolla on omat rukouksensa ja rituaalinsa. Amma sanoo, että hänen uskontonsa on rakkaus. Hän on meidän henkinen mestarimme. Kuinka hän siis neuvoo meitä rukoilemaan? ”Rakkaudella ja antaumuksella. Puhjetkaa kyyneliin, kun rukoilette”, hän vastaa.

Hänen mottonsa on: ”Rukoilkaa Jumalaa itkien.” Hän vakuuttaa, että se on meditaation korkein muoto. Joku kysyi viime kesänä Bostonissa, mitä pitää tehdä, että kyyneleet alkaisivat virrata, sillä ne eivät tule käskystä. Amma vastasi, että kyse ei ole niinkään itkemisestä vaan siitä, että anomme hartaasti Jumalan läsnäoloa sisimpäämme.

Rukouksen täytyy siis kummuta sydämen pohjasta, jotta siinä olisi todellista antaumusta. Mikä sydän sitten on? Olisikohan se kohtauspaikka, jossa ihminen ja Jumala, minä ja toinen, yksilö ja todellisuus kohtaavat? Swami Paramatmananda (s. 35)selittää, että suhde Jumalaan kehittyy asteittain. Tämä suhde antaa merkityksen elämällemme ja koemme vähitellen pysyvää onnea. Jumala osoittaa meille tien, jotta pääsisimme päämäärään.

Mihin rukousta tarvitaan? Swami Satchidananda(s.49) vakuuttaa, että luottavasta sydämestä kummunnut vilpitön rukous saa aikaan ihmeitä. Hän neuvoo yhdistymään kaikkialla olevaan jumalalliseen energiaan ja rohkaisee meitä luottavaisuuteen.

Onko jotain oikeaa tapaa rukoilla? Onko oikein pyytää rukouksessa materiaalisia asioita? Viime kesänä ashramin rannalla pidetyssä meditaatiossa Amma kysyi seuraavan kysymyksen: ”Viekö itsemme puolesta rukoileminen meitä lähemmäs päämäärää?”

Joku vastasi: ”Varmaan olen monen elämän aikana rukoillut itsekkäästi, mutta luulen näiden rukousten olleen hyödyllisiä, koska nyt istun tässä Ammaa vastapäätä.” Eräs toinen henkilö sanoi: ”Ehkä ei ole oikein rukoilla niin, mutta näihin rukouksiin on aina vastattu.”

Eräs toinen vastaus: ”Se auttaa ylläpitämään suhdetta Jumalaan.”

Amma vahvisti asian ja sanoi: ”Monet ovat tulleet Amman luo pyytämään yksinomaan materiaalisia asioita, mutta heidän antaumuksensa on sitten vähitellen kasvanut, ja nyt he pyytävät ohjeita toisten auttamiseen.

Todellisen rituaalin on tultava sydämestä ja ilmaistava uskoa, muutoin sillä ei ole merkitystä ja se on hyödytöntä, toteavat Swami Ramakrishna ja Sandhya (s. 12 ja 20), jotka selittävät tarkemmin eri hindurituaalien merkitystä. He kuvaavat sitä sisäistä asennetta, jolla meidän tulee näitä rituaaleja tehdä. Tervehtiessämme toisiamme sanoin “Om Namah Shivaya”, onko se vain muodollisuus vai onko vakaumuksemme, että toinen on Itsen ilmentymä?

Tässä numerossa on myös muutamia henkilökohtaisia kokemuksia rukouksesta: lapsen, filosofin, nuoren naisen, joka joutui kokemaan kansanmurhan kauhuja sekä Ranskan ashramin rukousryhmän kokemuksia. Ne vievät meidän paremmin rukouksen ytimeen kuin mikään teoria tai opetus rukouksesta. Samoin kuin Amman katselu kertoo meille paljon enemmän rakkaudesta kuin yksikään teologia.

Seuraava lehti ilmestyy kesäkuussa 2010. Jos haluat tilata lehden itsellesi, löydät tilausohjeet tästä