Intialaiset heräsivät kansallispäivän aamuna iloisiin tunnelmiin, mutta puoleenpäivään mennessä iloisuus oli vaihtunut järkytykseen ja epäuskoon. Tuhoisa maanjäristys oli ravistellut Kutchia ja Gujaratin muita osia ennen näkemättömällä voimalla. Amman myötätunto toimi välittömästi ja hän määräsi meidät kiireesti apuun. Ashramin asukkaista muodostettu tiimi ja 12 lääketieteen asiantuntijaa AIMS:sta (1 neurokirurgi, 2 ortopedia, 1 traumatologi, 1 anestesialääkäri, 1 lastenlääkäri sekä kaksi hyvin varustettua ambulanssia happipulloineen ja monitoreineen jne. joissa voitiin tehdä kiireellisiä leikkauksia) saapui kolmantena päivänä maanjäristyksen jälkeen Anjariin, joka oli yksi pahimmin vaurioituneista alueista. Ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon liittyi vielä 80 opiskelijaa eri Amrita-oppilaitoksista.

Saavuimme Anjariin peläten pahinta - pitäisi selviytyä ilman ruokaa tai vettä, kommunikaatiovälineitä ja suojaa. Mutta iloiseksi yllätykseksemme meidät otti vastaan Shri Sanjay Gupta, joki oli Gujuratin liittovaltion öljy-yhtiön toimitusjohtaja sekä eräs toinen mies, Gujarat Fertilizersin pääjohtaja. He veivät meidät Intian armeijan henkilökunnan luo ja saimme sieltä telttoja, jotka voitiin muuttaa väliaikaisiksi sairaaloiksi. Ruoan ja veden tarpeestamme huolehtivat vapaaehtoiset työntekijät R.S.S:sta (Rashtriya Svayamsevak Sangh - vapaaehtoinen kulttuurijärjestö). Itse asiassa armeijan ja R.S.S:n auttamistoimenpiteet olivat jo täydessä käynnissä, kun tulimme paikalle.

Korkeatasoiset lääkäripalvelumme olivat suureksi avuksi paikalliselle väestölle. Ensimmäisen päivän aikana lääkärimme huolehtivat lähes 600 tapauksesta. Ihmisiä, joilla oli murtuneita jäseniä, ohjattiin ortopediseen yksikköön ja ihmisiä, joilla oli kehossaan ja päässään syviä haavoja, hoidettiin myös. Joissakin harvoissa tapauksissa meidän piti suorittaa leikkauksia. Toisena yönä eräs mies herätti meidät klo 1.00 ja pyysi meitä auttamaan vaimonsa synnytyksessä. Lääkärimme piti osallistua muutamaan synnytyksen, koska paikallinen sairaala oli täysin tuhoutunut ja muutamia sairaanhoitajia oli kuollut.

Vapaaehtoiseen työhön tulleiden opiskelijoiden palveluhenki oli esimerkillistä huolimatta epäsuotuisasta säästä, askeettisista oloista ja kunnollisen ruoan puutteesta sekä siitä, että kaupungissa vallitsi täydellinen sekasorto. Ihailtavalla tavalla he nousivat tilanteen tasalle palvellen uhreja kaikin mahdollisin tavoin - he keittivät ruokaa kenttäkeittiössä, jakoivat ruokaa ja vesiannoksia, joita Amman oppilaat ja monet muut hyväntekijät toivat, raivasivat jätteitä, niin että ambulanssit pääsivät paikalle, edistivät yleistä siisteyttä panemalla paikoilleen jätepisteitä, auttoivat lääkäreitä siirtämällä potilaita paareille, lajittelivat lääkkeitä, lohduttivat ihmisiä jne.

Helmikuun toisena päivänä tuli M.A. Mathin tukipisteeseen apua hakemaan mies, joka oli ainoa eloonjäänyt koko perheestä. Hän sanoi, että raivaajat olivat parhaillaan selvittelemässä paikkaa, jonne hänen perheensä jäsenet olivat hautautuneet ja hän oli peloissaan, että he vahingoittaisivat hänen läheistensä ja rakkaittensa ruumiita. Vapaaehtoistyössä olleet opiskelijat raivasivat ashramin asukkaiden johdolla raunion lohkareita käyttäen apunaan sorkkarautaa ja paljaita käsiä ja löysivät kuuden perheenjäsenen ruumiit - hänen poikiensa, tyttäriensä ja vaimonsa. Kovan onnen mies itki eron tuskaa, mutta myös sitä, että hänelle annettiin mahdollisuus edes nähdä rakkaittensa ruumiit. Hän ilmaisi myös kiitollisuutensa vapaaehtoistyöntekijöille. Opiskelijat olivat todella liikuttuneita tapauksesta. Siirsimme sen jälkeen ruumiit lähellä sijaitsevaan krematorioon.

Kultakauppiaan tarina oli toinen liikuttava tarina. Hän oli ollut kolme päivää loukossa raunioissa ennen kuin hänet pelastettiin ja tuotiin leiriimme. Hänestä otettu röntgenkuva paljasti, että hänellä oli murtumia säärissään. Hän oli myös pahasti mustelmilla. Kuitenkin mies vain hymyili. Hänen jalkansa puudutettiin ja lääkärit suorittivat kirurgisen toimenpiteen ja panivat hänen vahingoittuneet raajansa kipsiin. Päivää myöhemmin hän pääsi pois. Hän sanoi menevänsä veljensä taloon uuteen Anjariin (jota maanjäristys ei ollut vahingoittanut), ja pyysi meitä käymään hänen luonaan siellä. Vaikka hän oli menettänyt kotinsa ja kultakauppansa, hän oli täysin rauhallinen.

Muutama päivä saapumisemme jälkeen päätimme käydä myös lähistöllä olevissa kylissä. Koska emme tunteneet paikallisia olosuhteita, kysyimme neuvoa kyläläisiltä. Joidenkin mielestä kyliin meno saattaisi olla vaarallista, koska teillä tapahtui joskus ryöstelyä. Paikallinen R.S.S. Vibagh Pracharak (vapaaehtoispalvelu) kuitenkin rohkaisi meitä ja antoi meille hyödyllisiä neuvoja. Päätimme toteuttaa suunnitelmamme ja aloitimme vierailut kyliin samana päivänä. Varoituksista huolimatta oli vastaanotto useimmissa paikoissa hyvin lämmin. Vaikka kylien asukkaat olivat menettäneet miltei kaiken, he eivät olleet menettäneet kulttuurisiteitään.

Yksi kylistä, jossa kävimme, oli Kokara. Ollessamme jakamassa ruokatarvikkeita, kuten keksejä, leipää, jauhoja jne. eräs kyläläinen tuli tarjoilemaan meille teetä. Meitä kaikkia, Br. Sadasiva Chaitanyaa, lääkäreitämme Ashokia ja Rajeshia sekä minua liikutti syvästi hänen vieraanvaraisuutensa. Jopa näin suuressa onnettomuudessa, jossa ihmiset olivat menettäneet kaiken, mukaan lukien läheisensä ja rakkaansa, ihmisten hyvyys ja jumalalliset ominaisuudet loistivat kirkkaasti, niin kuin tässä kylän asukkaassa.

Kävimme kaiken kaikkiaan 25 kylässä, aina Khavdan rajakylässä saakka. Jaoimme joka paikassa ruokatarvikkeita, vettä ja vaatteita sekä veimme lääkinnällisiä tarvikkeita. Kahden päivän jälkeen aloimme keskittyä viiteen kylään, nimittäin Kokeraan, Dagaraan, Mukhanaan, Modsaraan ja Jawar Nagariin. Useimmissa kylissä oli sekä hinduja että muslimeja ja kaikki suhtautuivat meihin lämpimästi. Veimme ambulanssillamme Dagarasta Anjariin musliminuorukaisen, jonka sääri oli murtunut ja joka oli joutunut odottamaan hoitoa neljä päivää. Panimme hänen jalkansa kipsiin ja hoidimme hänen muut vammansa. Vietettyään yön kenttäsairaalassa hän pääsi aamulla mukanamme kotikyläänsä. Seuraavan seitsemän päivän ohjelma oli suurin piirtein edellisen kaltainen: lähdimme tukikohdastamme Anjarista viimeistään seitsemältä aamulla ja palasimme vasta yhdeksän, kymmenen maissa illalla.

Jawar Nagarissa löysimme eräästä teltasta joukon naisia makaamassa lasten vuoteissa. Heidän joukossaan oli 20-vuotias tyttö, Greeta. Hän oli menettänyt viisi perheenjäsentään, myös äitinsä. Hänen lisäkseen ainoat eloonjääneet olivat isä ja veli. Hän kiemurteli tuskissaan vuoteellaan. Lääkärimme epäilivät lonkkamurtumaa. Veimme hänet ja hänen veljensä Anjariin, jossa röntgenkuvat osoittivat, että hänen tapauksensa oli hyvin vaikea. Koska meillä ei ollut tarpeeksi välineitä hoitaa häntä, siirsimme hänet ja hänen veljensä ambulanssilla Kandlan satamaan illalla klo 11.00 armeijan henkilökunnan avustuksella. Sieltä hänet siirrettiin INS Ashwiniin Bombayhin merivoimien lääkintälaivalla, jossa hän on toipumassa hyvää vauhtia. Bombayssa olevat Amman oppilaat tapasivat hänet ja hänen veljensä ja lohduttivat heitä molempia. Saatoimme välittää myös hyvät uutiset hänen isälleen ja muille kyläläisille. Siirsimme myös kolme muuta murtumatapausta Jawahar Nagarista Anjariin, missä heistä otettiin röntgenkuvat, pantiin kipsit ja lähetettiin seuraavana päivänä takaisin kotikyläänsä.

Eteemme tuli myös 9-vuotiaan tytön tapaus. Hän itki tuskissaan mutta myös siksi, koska hän pelkäsi lääkäreitä. Saimme hänen pelkonsa lientymään lempein ja rakastavin sanoin ja siirsimme hänet leirillemme, missä annoimme hänelle asianmukaista hoitoa ja pari päivää myöhemmin palautimme hänet kotiin. Hänen äitinsä, jolla oli murtunut käsivarsi, oli rohkea nainen ja hymyili jopa tuskaa kokiessaan. Useimpien päivien aikana elimme pääasiassa vain kekseillä ja vedellä. Ainoan ateriamme, jonka R.S.S.:n vapaaehtoistyöntekijät meille joskus antoivat, söimme yöllä. Rohkaisua saimme parantuneiden potilaiden hymyilevistä kasvoista ja kyläläisten lämpimästä suhtautumisesta. Suurin kannustus oli tietenkin, kun Amma soitti meidän kännykkäämme muutaman kerran keskiyöllä. Barodassa, Ahmedabadissa ja lukuisissa muissa paikoissa asuvat Amman oppilaat lähettivät meille suuria määriä ruokatarvikkeita, huopia, lakanoita ja lääkkeitä. Saimme muutamia tuhansia huopia ja lakanoita, jotka jaettiin kyliin. Gujaratin asukkaat, niistä osista maata, johon maanjäristys ei ollut vaikuttanut, tulivat auttamaan hädässä olevia ihmisiä suurenmoisella tavalla. Apua virtasi myös kaikkialta Maharashtrasta, Rajasthanista, Delhistä, Haryanasta, Punjabista ja Karnatakasta.

Yksityiset ihmiset tarjoutuivat auttamaan spontaanisti. Se osoittaa, että kansamme ei ole unohtanut auttamisen ja antamisen perinnettään ja kulttuuriaan. Jos vain voimme käyttää tätä myötätuntoa ja ohjata sen järjestyneeseen toimintaan, voimme valtiona kohdata minkä tahansa haasteen ja onnettomuuden.