Vuoden 2003 raportti

Myös vuosi 2003 oli kasvun ja kehityksen vuosi Amman orpokodille ja siihen liittyvälle Amrita Sanskrit-koululle. Uusi keittiörakennus valmistui. Orpokodin naistyöntekijät saivat uudet tilat, samoin pienten lasten osasto ja sairaiden lasten
hoito. Kauan odotettu kirjasto ja leikkihuone, joista lapset nauttivat suuresti, ovat nyt valmiina.

Koulurakennuksen laajennus on suunniteltu vuodelle 2004, jolloin kouluun siirtyy 2000 paikkakunnan koululaista lisää. Puutarhanhoitoa laajennetaan: kukin luokka
ottaa vastuun omasta palstasta, jolla kasvatetaan kukkia ja vihanneksia ja näin luodaan kauniita, värikkäitä piha-alueita.

Lasten menestys koulujen välisissä vuosittaisissa kulttuurikilpailuissa jatkuu. He voittivat ensimmäisen palkinnon useimmissa lajeissa, joissa olivat mukana. He
esittivät sanskritinkielisen näytelmän ja voittivat ensimmäisen palkinnon.

(Sanskritin kielen käyttö on yleensä korkeasti koulutettujen oppineiden aluetta, ja on epätavallista, että köyhillä lapsilla on mahdollisuus opiskella sitä.) Jälleen tänä vuonna palkitussa Panchavadyam-temppelimusikkiyhtyeessä soittivat pojat ja tytöt yhdessä, sen sijaan että molemmat olisivat soittaneet erikseen.

Merkittävin tapahtuma lapsille vuonna 2003 oli osallistuminen Cochinin kansainvälisellä stadionilla kansainväliseen, nelipäiväiseen Amritavarsham 50 -tapahtumaan,
jolla juhlittiin Amman 50-vuotis syntymäpäivää rauhan ja harmonian tunnuksin. Onnellisina uusissa vaatteissaan lapset olivat mukana monissa eri ohjelmissa. Panchavadyam-yhtye soitti syntymäpäivien päätapahtumassa Amman Pada Pujan (rituaalinen jalkojen pesu) aikana juhlien neljäntenä päivänä, jolloin stadionilla
oli yli 150000 juhlijaa. Muutamaa lasta pyydettiin mukaan konferenssiin, johon osallistui huippuliikemiehiä Intiasta ja USA:sta, ja jossa Amma ja Intian presidentti olivat läsnä. Ainoastaan tärkeimmät VIPhenkilöt osallistuivat tähän konferenssiin! Lapset kertoivat osallistujille, miten mahdollisuus päästä orpokotiin oli muuttanut heidän elämänsä.

Harish, 13-vuotta, kertoi osanottajille, ettei hän muista lapsuudestaan muuta kuin tappelut ja riidat kotona. Alkoholisti-isä kuoli, ja Harishin oli elätettävä isän hakkaamaa, pahasti vammautunutta äitiä, sairasta ja vanhaa isoäitiä ja nuorempaa veljeä. Kymmenvuotiaana hän lopetti koulun ja etsi työtä joka päivä. Hänen onnistui ansaita 50 rupiaa (1 dollari) päivässä tuloja perhettä varten. Hän oli hyvin onneton. Kun äiti kertoi hänelle menevänsä uudelleen naimisiin, Harish pelkäsi pahinta isäpuolensa taholta. Hän tiesi Ammasta ja kuulleessaan Amman olevan tulossa läheiseen kaupunkiin, hän päätti heti mennä sinne ja kysyä, voisiko hän tulla asumaan Amman orpokotiin. Amma suostui pyyntöön huomattuaan, ettei Harishilla ollut ketään aikuista pitämässä hänestä huolta. Myöhemmin myös pikkuveli pääsi orpokotiin. Amma sanoo, että monet köyhät lapset, vaikka heillä saattaakin olla ns. vanhemmat, kuitenkin käytännöllisesti katsoen ovat orpoja. Nyt Harish on onnellinen. Ennen orpokotiin tuloaan hän oli vain kuullut tietokoneista, nyt hän opettelee käyttämään niitä. Harishilla oli päärooli koulun palkitussa sanskritinkielisessä
näytelmässä. Hän menestyy hyvin kaikissa kouluaineissa ja haaveilee lääkärinammatista. Hänen päättäväisyytensä ja uskonsa Ammaan varmasti vievät hänet
asettamiinsa päämääriin.

Myös 14-vuotias Maheswari kertoi johtajille elämästään. Hän oli kuullut Ammasta ja halusi päästä orpokotiin, mutta sukulaiset, jotka huolehtivat hänestä, olivat eri mieltä. Hän sairasti tuberkuloosia ja kuuli huonosti. Lopulta hän joutui lopettamaan koulunkäynnin. Hän ei enää kuullut, mitä opettaja puhui eikä hän tuberkuloosin heikentämänä jaksanut kävellä koulumatkaa. Eräänä yönä hän näki unen, että valkeaan sariin pukeutunut nainen lohdutti häntä. Hän kuuli, että Ammalla on ohjelma lähipaikkakunnalla, mutta hänellä ei ollut rahaa matkustaa sinne. Äkkiä joku nainen käveli hänen luokseen ja antoi muutaman kolikon. Rahaa oli juuri riittävästi edestakaiseen matkaa ohjelmapaikkakunnalle. Amman nähdessään Maheswari tunnisti hänet unensa naiseksi. Kun hän meni darshaniin, tungos oli niin suuri, että hän ei voinut kertoa Ammalle tilanteestaan. Muutaman kuukauden kuluttua hän pääsi uudelleen Amman darshaniin, mutta tällä kertaa hän itki niin, ettei saanut kerrottua Ammalle mitään. Juuri kun Maheswari oli lähtemässä hallista, Amma lähetti jonkun noutamaan hänet takaisin. Viimeinkin hän pääsi kertomaan Ammalle huolensa. Amma sanoi hänelle, että tuberkuloosi on parantunut. Hän pani tuhkaa Maheswarin korviin ja sanoi, että muutaman päivän kuluttua hänen kuulonsa tulisi olemaan normaali. Maheswari parantui. Hänen sukulaisensa antoivat hänelle luvan mennä orpokotiin. Nyt hän käy koulua ja suunnittelee opiskelevansa opettajaksi.

Brahmachari Vijayamrita, orpokodin johtaja, sanoo, että monilla orpokodin lapsista on samantyyppinen tausta. Heillä on läheinen suhde Ammaan ja he näkevät hänestä usein unta. He käyvät tapaamassa Ammaa ashramissa useita kertoja vuodessa. Amma muistaa orpokodin lapsia puhelinsoitolla, varsinkin kun hän on matkoilla. Ashramin länsimaisia vierailijoita käy orpokodissa lapsia tapaamassa useita kertoja vuodessa. Lapsista on mukavaa esiintyä heille. Vieraat ovat aina ihmeissään lasten tanssi- ja laulutaidoista. Joskus vierailijat esittävät lapsille omia laulujaan, tanssejaan ja leikkejään. Vierailijat hämmästelevät aina, miten iloisia lapset ovat surullisista taustoistaan huolimatta. He sanovat, että vasta orpokodissa he näkevät Amman todellisen rakkauden ja myötätunnon. Joka kerta joidenkin vierailijoiden silmät ovat kyynelissä, kun bussi lähtee orpokodista, ja lasten hymyilevät kasvot ja huiskuttavat kädet häipyvät näkyvistä.

Muutamat lapsista olivat ashramissa joululomalla. He viettivät mahdollisimman paljon aikaa Amman kanssa. Muun ajan he auttoivat kirjapainon puolella ja opiskelivat hiukan. Kun Amma palasi ashramiin viisipäiväiseltä, valtavalta Calicutin vierailulta (26000 ihmistä), lapset tapasivat Amman hänen talonsa rappusilla. Kun Amma näki heidän innokkaat kasvonsa, hän kysyi: ”Missä muut lapset ovat?” Ammalle kerrottiin muiden lasten menneen kyliinsä. (Amma rohkaisee lapsia säilyttämään yhteydet kyliinsä ja niissä asuviin sukulaisiin.) Amma sanoi: ”Hei, nyt on aika leikkiä. He leikkivät siellä, ja me leikimme täällä.” Kun Amma kertoi lapsille ohjelman ennätysosanotosta, he sanoivat: ”Voi Amma, oletko sinä väsynyt? Me hieromme sinua.” Tällainen on heidän viaton suhteensa Ammaan.

Rita Sutcliffe, Amritapuri Information, Centre Orphanage Visit Guide 2003, Amrita Niketam, Parippally, Kerala.