"Ole kuin sateenkaari"
- poimintoja Amman satsangista uudenvuodenpäivänä 2002

Tänä päivänä me olemme astuneet vuoteen 2002. Kun uusi vuosi saapuu, me tavoittelemme aina jotain uutta. Tunnemme että jotain uutta saattaa tapahtua. Mutta pelkällä numeroiden vaihtamisella ei paljonkaan tule muuttumaan.

Kaksi plus kaksi on ollut neljä, on neljä ja tulee aina olemaan neljä. Me emme voi odottaa siitä tulevan viisi. Samalla tavoin totuus on muuttumaton. Menneisyydessä se oli, nykypäivänä se on ja tulevaisuudessa se on oleva. Mitään ei voida siihen lisätä tai siitä vähentää. Uutta totuutta ei voida valmistaa.

Todellisen muutoksen on tultava sisimmästä. Vaikka ulkoinen ympäristö saattaakin muuttua, me emme ehkä tule sisäisesti onnellisiksi tai rauhallisiksi. Sisäisen maailman on muututtava paremmaksi, jotta voimme kohdata elämäntilanteita oikealla ymmärryksellä.

Emme tavallisesti ota huomioon osaksemme tulleita siunauksia, mutta olemme aina valmiit valittamaan. Tämä asenne on väärä. Jumala on antanut meille elämässä paljon: terveet kehot, auringonpaistetta, ilmaa ja vettä. Kuitenkaan me emme ilmaise kiitollisuuttamme Jumalalle. Meidän tulisi yrittää kasvattaa sydän, joka on täynnä kiitollisuutta ja rakkautta Jumalaa kohtaan.

Oli kerran pieni tyttö, jonka jalat olivat halvaantuneet. Hänen kohtalonaan oli jäädä pyörätuoliin koko elämänsä ajaksi. Tällä pikku tytöllä oli tapana katsella muita lapsia, jotka leikkivät joka päivä leikkikentällä hänen kotinsa lähellä. Koska hän ei kyennyt liittymään heidän leikkiinsä, hän suri aina omaa tilaansa.

Eräänä päivänä tytön katsellessa ulos ikkunasta alkoi sataa, vaikka aurinko paistoi. Näkyviin tuli kaunis sateenkaari ja pikku tyttö ilostui suunnattomasti nähdessään sen. Hän unohti oman surullisuutensa ja tuskansa vähäksi aikaa. Tuokion kuluttua sateenkaari häipyi. Tyttö tuli taas surulliseksi ja toivoi, että kaunis sateenkaari näyttäytyisi jälleen.

Joka päivä hänellä oli tapana tuijottaa taivaalle toivossa nähdä sateenkaari, mutta se ei koskaan ilmestynyt. Silloin tyttö kääntyi äitinsä puoleen kysyen: "Äiti, koska voin taas nähdä sateenkaaren?" Äiti halusi lohduttaa tytärtään ja sanoi: "Lapseni, kun sataa ja aurinko paistaa samaan aikaan, sateenkaari ilmestyy jälleen näkyviin." Tyttö jatkoi odottamistaan toivossa.

Näin tehdessään hän unohti kipunsa, surullisuutensa ja kärsimyksensä. Vaikkakin hän vielä näki lasten leikkivän läheisellä leikkikentällä, lakkasi hän tuntemasta surua vammaisuutensa vuoksi. Sen sijaan hänet täytti toivo ja odotus ja unelmat siitä, että kaunis sateenkaari tulisi taas näkyviin.

Yhtäkkiä eräänä päivänä alkoi sataa auringon samalla paistaessa ja sateenkaari ilmestyi näkyviin. Pikku tyttö oli hyvin kiihtynyt. Hän halusi mennä niin lähelle sateenkaarta kuin saattoi ja hän vaati äitiään viemään hänet lähelle sateenkaarta. Äiti tiesi että sateenkaari katoaisi hyvin pian. Hän ei kuitenkaan halunnut tuottaa pettymystä tyttärelleen. Niinpä he ajoivat pitkin katuja ja lopulta äiti sanoi tyttärelleen: "Lapseni, pysähtykäämme tähän. Tästä on kaunis näköala."

Pikku tyttö tuijotti sateenkaarta haltioissaan. Pehmeällä ja viehättävällä äänellä hän sanoi: "Oi sateenkaari, miten sinä sait nuo kauniit värit? Kuinka sinusta tuli noin kaunis?" Sateenkaari vastasi: "Lapsoseni, ennen minäkin olin yhtä surullinen kuin sinä. Minulla oli taipumus tuntea tuskaa sydämessäni kun näin kaiken tämän kauneuden ympärilläni. Mutta eräänä päivänä ajattelin itsekseni: Mitä syytä minulla on tuntea itseni onnettomaksi? Miksi olisin surullinen? Vaikka ilmestyn vain muutamaksi hetkeksi ennen katoamistani näkyvistä, voin käyttää tuon lyhyen tuokion tehdäkseni toiset onnellisiksi. Kun tuo ajatus ilmaantui minussa, tulin päättäväiseksi saada toiset onnellisiksi. Minusta tuli aina vain kauniimpi, sillä minä tulin jatkuvasti avoimemmaksi. Juuri ajatus tehdä toiset onnellisiksi teki minusta näin värikkään.

Ja puhuessaan tytölle alkoi sateenkaari hitaasti häipyä. Kun se oli kadonnut täysin, pieni tyttö vannoi: "Tuon sateenkaaren tavalla myös minä haluan tehdä toiset onnellisiksi. Sen sijaan että säälisin itseäni, tahdon yrittää parhaani tehdäkseni toiset onnellisiksi. Haluan pysyä avoimena, niin että sisäisesti tuntemani onnellisuus koituu toisten hyväksi."

Pystymme ehkä kuvittelemaan lukemattomia syitä tuntea itsemme surullisiksi, järkyttyneiksi tai masentuneiksi. Mutta sen sijaan että hautoisimme omia ongelmiamme, ajatelkaamme näin: " Mitä minä voin tarjota maailmalle? Mitä minä voin tehdä toisten puolesta?" Juuri tuo ajatus, tuo myönteinen ajattelu auttaa meitä tuntemaan itsemme onnellisemmiksi, se auttaa meitä kohtaamaan kaikki elämän olosuhteet aina vain avoimemmin, mikä vuorostaan auttaa myös muita.

Viime vuonna kuulimme hyvin monista epäinhimillisistä, vertahyytävistä tapahtumista. Monet viattomat ihmiset kuolivat maanjäristyksissä, sodissa ja terrorihyökkäyksissä. Täyttyköön uusi vuosi Jumalan rakkaudella ja armolla. Rukoilkaamme Jumalaa, etteivät sellaiset tapahtumat enää koskaan tulisi kenenkään osaksi. Mutta Amma haluaa myös muistuttaa lapsiaan siitä, että tavallisina ihmisolentoina me emme voi lopettaa sellaisia tapahtumia. Maanjäristyksiä, sotia tai terroritekoja saattaa taas sattua. Meidän tulisi yrittää hankkia hengellistä voimaa tai sisäistä hengenvoimaa voittaaksemme sellaiset olosuhteet.

Meidän kaikkien on kuoltava jonain päivänä ja itse asiassa me lähestymme kuolemaa joka hetki. Mutta vaikka keho kuolee, niin sielu elää jatkuvasti. Se on kuolematon. Se on kuin sähkö, joka myös jatkaa olemassaoloaan, kun lamppu on jo palanut loppuun. Tämä on hengellisyyden olennainen periaate.

Itse asiassa me emme pelkää kuolemaa. Pelkäämme sitä menetystä joka tulee osaksemme, kun me kuolemme. Me olemme liian kiintyneitä maailmaan ja maailman kohteisiin ja me pelkäämme menettävämme kaiken. Juuri tämä kiintymys aiheuttaa pelon, ei kuolema itsessään.
Niinpä pyrkikäämme sinä lyhyenä ajanjaksona joka meille on annettu, tulemaan tuon kauniin sateenkaaren kaltaiseksi, joka tekee toiset onnellisiksi. Suokoon Korkein armonsa meille.